Oltuani ”jäätävä lortto” viitisen vuotta lasteni isästä erottuani, olen huomannut muutamankin jutun. Moni mies ihan aidosti kaipaa myös yhdenillan jutuissa myös sitä henkistä puolta. Että se kumppani sanoisi, että ”vau, kun oli parempaa, kuin Koskaan Kenenkään Kanssa” ja vähän edes jäisi perään roikkumaan. Jotta sitten voi miehekkäästi kavereille valitella, kuinka taas ”joku horo itkee perään.”

Ja itse taas kun en ole vuosikausiin ihastunut yhtään kehenkään hoidoistani, olen toki vielä jäätävämpi horo, kuin sellainen perässä roikkuva horo. Olen se ”ihan sairas narttu”, joka korvaansa lotkauttamatta vaihtaa kettua, joka kerta, kun pienintäkin vaikeilua ilmenee. Palautteesta päätellen se on moninkertaisesti kauheampaa, kuin sellainen jäätävä psykodraamailu, joka seuraa siitä, kun toinen on ihastunut ja toinen vain harrastaa seksiä.

Tässäkin tunnetyön ja tunteiden ilmaisun sukupuolittuneisuus näkyy. Naisten velvollisuus on – yhdenillanjutuissakin – ilmaista ja kokea tunteita, jotta miehet voivat sitten ”rationalisoida” tilanteen pelkäksi seksiksi. Elleivät naiset toteuta tätä normatiivistä rooliaan, alkaa sellainen itku ja parku, ettei mitään tolkkua. Koska silloinhan vastuu tunteista jää ikävästi miehelle itselleen – miehelle, joka ikävästi on saattanut olla se lievästi ihastunut osapuoli, joka ei pelkällä ketun vilauttamisella saanutkaan aikaan haaveita kirkkohäistä ja lapsiluvun etukäteislaskemista. Johan siinä mies joutuu jopa miettimään, että oliko vika ketussa, vai missä, kun perinteinen kaava ei toteutunutkaan.

Vielä, kun joku tätä tarinaa malttaisi purkaa, niin voi, minkälaisia loikkia ihmiskunta ottaisi seksuaalisen vapauden saralla.