TEKSTI JOHANNA LAAKKONEN
Lihas on uusi musta ja sporttinen vartaloihanne on jyrännyt mallien laihuuden jo muutama vuosi sitten. Pepusta pitää huomata, että on kyykätty ja pyöreät olkapäät saavat erottua.
Unohtamatta niitä vatsalihaksia.
Löysin kuntosalille vuoden 2014 alussa, eli pahimman fitness-buumin aikaan. Aluksi treenasin hevosharrastuksen ohella epäsäännöllisesti pari kertaa viikossa. Vuotta myöhemmin, kun tämä pitkä ja hoikka heppatyttö lopetti päivittäisen ratsastamisen, salilla treenaamisesta tuli uusi arjen täyttävä harrastus.
Aktiivisen salitreenin ja sosiaalisen median fitness-tyttöjen stalkkaamisen myötä tulin entistä tarkemmaksi ruokavaliostani. Periaatteessa tämä oli positiivista, mutta käytännössä todella epäterveellistä, kun minulla ei ollut hajuakaan miten tai paljonko minun pitäisi syödä. Annoskokoni pienenivät päivä päivältä ja kammosin hiilihydraatteja. Aamuisin herätessä huimasi, kun kehossa ei ollut ollenkaan energiaa. Muistan, kun iltaisin oli niin heikko olo, että oksetti, mutta en voinut syödä, sillä olin jo syönyt kaikki sille päivälle suunnittelemani ruoat.
Olin tietenkin myös loputtomassa herkkulakossa, mutta sorruin tasaisin väliajoin, jolloin vedin helposti yhdeltä istumalta kaksi levyä suklaata, sipsipussin ja berliininmunkin. Ja sitten oli morkkis. Voin myöntää pari kertaa työntäneeni sormet kurkkuun hampurilaisaterian jälkeen. Herkuttelin lähes aina yksin kotona, piilossa muiden katseilta.
Jokapäiväisiin rutiineihin kuului vatsalihasten tarkistus ja kuntokuvien otto. Vertailin itseäni fitness-lavoilla keikisteleviin naisiin, joiden rasvaprosentti lähenteli nollaa. Olin omasta mielestäni ihan paska. Huomautuksena, että tuolloin tässä 172cm varressa oli painoa noin 55 kiloa.
Tiesin koko ajan, että toiminnassani ei ole mitään järkeä, mutta tein niin silti. Ajattelin, että sitten kaikki on hyvin ja voin olla sinut itseni kanssa, kun minulla on täydellinen kroppa.
Aamuisin herätessä huimasi, kun kehossa ei ollut ollenkaan energiaa. Muistan, kun iltaisin oli niin heikko olo, että oksetti, mutta en voinut syödä, sillä olin jo syönyt kaikki sille päivälle suunnittelemani ruoat.
Hitaasti ajan kanssa opin kuitenkin olemaan armollinen itselleni. Opiskelin ruokavaliosta ja liikunnasta enemmän ja tajusin, että minun on syötävä paljon jos haluan kehittyä. Olin tosi helpottunut, kun sain syödä niin, että nälkä lähti ja ilman huonoa omatuntoa. Hankin myös personal trainerin, joka tarkisti ruokavalioni ja teki minulle sopivat treeniohjelmat.
Oikeanlaisen ruokavalion ja tavoitteellisen treenin kautta tuloksiakin alkoi tulla. Selkäni leveni ja pienet tikkujalkani alkoivat saada muotoa. Jonkun ajan päästä huomasin taas uuden ongelman. En mahtunut enää vanhoihin vaatteisiini. Farkut eivät mahtuneet kiinni ja paidat kiristivät hartioista. On ollut vaikea hyväksyä, että en mahdu kaapissa roikkuviin 34 koon mekkoihin.
Välillä katsoin peilistä itseäni ja pystyin ajattelemaan olevani ihan hyvännäköinen, toisena päivänä oli läski olo ja jätin hiilarit pois lounaalta. Vähitellen ajatukseni kuitenkin alkoivat järkevöityä ja ymmärsin, että en halua jättää elämää elämättä sen takia, että kaikki aikani menee täydellisen vartalon tavoitteluun.
Tänä päivänä vaaka näyttää isointa numeroa ikinä ja syön enemmän kuin koskaan. Ruokavalioni on edelleen terveellinen, mutta sallin itselleni myös niitä herkkupäiviä. Voin varovasti sanoa, että alan pikkuhiljaa olemaan sinut itseni kanssa enkä enää vähennä päivän ruokia tai lähde lenkille jos peilikuva ei aamulla miellytä.
Totta kai on edelleen asioita, joita haluan itsessäni kehittää ja toisaalta ajattelenkin, että kehitys loppuu tyytyväisyyteen. En kuitenkaan havittele rasvatonta fitness-vartaloa, vaan hyvinvoivaa ja vahvaa kroppaa, sekä energistä oloa. En sano, että ulkonäkö ei olisi minulle edelleen tärkeä, mutta se ei ole enää syy minkä takia lähden treenaamaan.
