TEKSTI EMMA HINKULA
Taas se sama tunne. Niin kuin olisin ollut veden alla liian pitkään ja happi meinaa loppua. Mutta se ei lopu. Mä pystyn just ja just hengittämään ja liikkumaan. Just sen verran, että näytän olevan hengissä, vaikka sisältä mä olen kuollut. Ihan kuin kävelisin koko ajan sumussa, tai että kaikki olisi unta. Viikot ja kuukaudet vierii ohi ilma, että niistä jää mitään kunnollisia muistikuvia. Ne unohtuu yhtä nopeasti kuin unet.
Löysin kyseisen tekstinpätkän vanhan päiväkirjani viimeiseltä sivulta. Kun luin nyt vuosia myöhemmin kyseisen tekstin, muistan taas elävästi sen, miltä minusta tuntui. Olin silloin masentunut.
Niin kuin masennus yleensä tulee, tuli se minunkin elämääni pikkuhiljaa. Aluksi olo oli vain väsynyt. Todella väsynyt. Tuntui, että mikään määrä unta ei riittänyt viemään sitä väsymystä pois. Opiskelin siihen aikaan kolmatta, eli viimeistä vuotta kauppaoppilaitoksessa. Yritin pärjätä ja jaksaa. Ajattelin sen olevan vain väliaikaista.
Mutta se ei ollut. Väsymys vain paheni ja samalla mielenkiintoni kaikkeen hävisi. Mielenkiinto ystäviin, kouluun, elämään. Tuntui kuin joku olisi imenyt kaiken elämänilon ulos minusta. Yhä useammin jätin menemättä kouluun ja työmäärä kasvoi kasvamistaan. Niin myös ahdistus.
Käännekohta tapahtui, kun menin tapaamaan opinnäytetyöni ohjaavaa opettajaa. Opinnäytetyön olisi pitänyt olla jo hyvällä mallilla, mutta minä en ollut edes aloittanut. Ensimmäinen asia, mitä opettaja minulta kysyi, oli: ”mitä sinulle kuuluu?” Purskahdin itkuun, eikä siitä tullut loppua. Opettajani ohjasi minut opinto-ohjaajan juttusille. Luulen, että se oli minun pelastukseni.
Ihmettelen vieläkin sitä, miten lääkäri menetteli. Yhden tapaamiskerran jälkeen hän oli valmis kirjoittamaan minulle lääkereseptin ja siinä se.
Mistä masennus sitten johtuu? Traumaattisista kokemuksista, suremattomasta surusta, parisuhteen loppumisesta. Mikä tahansa syy onkin, apu varhaisessa vaiheessa on todella tärkeää. Minä olin äärettömän onnekas saadessani apua heti masennuksen alkumetreillä, monella muulla yhtä hyvää onnea ei ole. Masentunut ihminen on useimmiten siinä kunnossa, ettei hänellä itsellään ole voimavaroja hakea apua ja jos lähipiirikään ei sitä tee, jää masentunut helposti yksin.
Opinto-ohjaaja ohjasi minut opiskelijaterveydenhuoltoon, jossa lääkäri kyseli taulukon avulla tuntemuksiani: ”miten usein olet surullinen? Onko sinulla ollut itsetuhoisia ajatuksia? Tuntuuko, että perusaskareet ovat mahdottomia toteuttaa?” Kyllä, kyllä ja kyllä. Lääkäri halusi kirjoittaa minulle masennuslääkereseptin. Muuta apua hän ei tarjonnut. Kieltäydyin reseptistä.
Halusin jättää koulun kesken. Opinto-ohjaajani mielestä se ei ollut hyvä idea. Hänen mielestään tekisin vain itselleni hallaa, jos jäisin kotiin makaamaan. Aloitimme viikoittaiset tapaamiset, joiden aikana puhuimme, kävimme läpi tekemättömiä koulutehtäviäni ja hän sopi eri opettajien kanssa uusia aikatauluja tehtävieni palauttamiseksi. Opinto-ohjaaja teki minulle oman lukujärjestyksen, johon hän merkkasi koulutehtävien lisäksi erilaisia kotiaskareita: maanantaina vie roskat, tiistaina pyyhi pölyt, keskiviikkona käy ruokakaupassa.
Kyseinen järjestelmä saattaa kuulostaa kummallisesta, mutta siitä saatu apu oli minulle korvaamaton. Kuukausien kuluessa oloni alkoi paranemaan. Kun sain kertoa jollekin kipeimmistä asioista, kun joku potki minut liikkeelle, kun sain vihdoinkin koulutehtäviä valmiiksi. En usko hetkeäkään, että lääkärin ehdottama masennuslääke olisi ollut minulle samalla tavalla avuksi.
Ihmettelen vieläkin sitä, miten lääkäri menetteli. Yhden tapaamiskerran jälkeen hän oli valmis kirjoittamaan minulle lääkereseptin ja siinä se. Hän ei kysynyt syytä masennukseeni, eikä tarjonnut keskusteluapua, vaikka juuri sitä minä olisin eniten tarvinnut. Kun mietin ihmisiä, jotka ovat samassa jamassa, kuin minä kuusi vuotta sitten olin, tunnen surua. Surua siksi, koska tiedän, että niin moni masentunut jää yksin ilman apua.
Tällä hetkellä terveydenhuollon resurssit ovat vielä suppeammat, kuin silloin kun minä tarvitsin apua. Lääkärille ei saa aikoja ja potilaat ohjataan suoraan akuuttipäivystykseen, missä pahimmassa tapauksessa joutuu odottamaan koko päivän. Kuinka moni masentunut jaksaa sitä, etenkin, jos hoitomuotona on pelkästään pilleripurkki?
Lääkkeistäkin on varmasti monille hyötyä, mutta ainoa apu se ei ikinä saisi olla. Lääke hoitaa oiretta, ei perimmäistä syytä, joten pelkällä lääkehoidolla masennuksesta parantuminen on mielestäni mahdotonta. Toivon todella, että asioihin tulee muutosta. Että masentuneelle tarjotaan heti keskusteluapua, ettei häntä jätetä yksin.
Olen ikuisesti kiitollinen, että minä en jäänyt.
