TEKSTI SOFIA HÄNNINEN KUVA STOCKSNAP
Seison metallinpaljastimen edessä hämmentyneenä. Isokokoinen, paperiseen suoja-asuun pukeutunut mies kysyy millä asialla olen. Kerron sopineeni tapaamisen, jolloin hän tarjoutuu saattamaan minut yläkertaan.
Olen sopinut kodittomien päihdeongelmaisten asuntolaan haastattelun työntekijän kanssa. Haluan ottaa selvää, millaista elämä kodittomien ja päihteidenkäyttäjien asuntolassa on. Ajattelen salaa, että saan vielä ylipuhuttua itseni sinne myös reportaasin tekoon.
On käynyt selvää, että sinne ei haluttu päästää nuorta toimittajaopiskelijaa. Haastatteluun kuitenkin olen saanut luvan.
Suomessa asunnottomuus ei ole yhtä suuri ongelma kuin muualla maailmassa, mutta se ei tarkoita ettei ongelmaa olisi. Asunto ensin -sivuston mukaan kaksi vuotta sitten Suomessa yli 7 000 yksinelävää asunnotonta, joista vajaa 2 500 oli pitkäaikaisasunnottomia. Asunnottomia perheitä oli 427. Useimmissa kaupungeissa on kuitenkin Kenttätien ja Timosenkodin kaltaisia majoituskeskustuksia, jotka auttavat silloin, kun ihmisillä on tarvetta majapaikalle.
On kaunis, kirkas perjantai-aamu. Kenttätien palvelukeskus on keskustan laitamilla suuressa keltaisessa puurakennuksessa, joka huokuu menneiden vuosikymmenten romantiikkaa. Tuskin moni ulkopuolinen uskoisi, että astuessaan sisälle törmää ensimmäisenä metallinpaljastimeen.
Yrittäessäni päästä tekemään reportaasia Kenttätien palvelukotiin, olen saanut vältteleviä vastauksia. On käynyt selvää, että sinne ei haluttu päästää nuorta toimittajaopiskelijaa. Haastatteluun kuitenkin olen saanut luvan.
Juuri kun olen saanut takkini naulakkoon ja valmistaudun aloittamaan haastattelua, ulos lähdössä ollut keski-ikäinen mies pysäyttää minut ja sanoo nauraen
– Sinäkö se minulle olet soitellut yötä päivää?
Tajuan heti, kenestä on kyse. Mies on Heikki Haapapuro, sekä Kenttätien että Timosenkodin entinen, tänä syksynä eläkkeelle jäänyt palveluesimies, jolta olen inttänyt pääsyä Kenttätielle.
– Tässähän kävi hassusti, sillä minulta peruuntui tapaaminen ja olen juuri lähdössä Timosenkotiin, Haapapuro sanoo.
Timosenkoti on toinen Oulussa oleva asuntola kodittomille. Siellä vieraileminen sopii, toisin kuin Kenttätielle. Päätän tarttua tarjoukseen.
Ennen kuin huomaankaan, istun Haapapuron citymaasturin kyydissä matkalla Timosenkodille. Hän vaikuttaa miellyttävältä ja tuttavalliselta ja mielestäni tulemme varsin hyvin toimeen. Haapapuro avaa hieman, miksi haastattelu Kenttätielle ei onnistunut:
– Sun on varmasti paljon helpompi tehdä juttua täällä kuin Kenttätiellä, kun porukka ei ole kokoajan ihan sekaisin ja aineissa.
Eri asuntoloilla on eroja
Kyselen Haapapurolta, mitä eroja näillä kahdella asuntolalla varsinaisesti on. Selviää, että aika paljonkin. Siinä missä Kenttätiellä sen asukkaat voivat tulla ja mennä vapaasti sekä edelleen käyttää päihteitä, Timosenkodissa asukkaat sitoutuvat päihteettömyyteen ja paikan sääntöihin. Tietynlaiseen pysyvyyteen.
Nousemme ulos autosta kauniissa ja vanhanaikaisessa pihapiiristä, jossa on useampi vanhahkon näköinen rakennus. Lasken äkkiseltään, että kauniita puurakennuksia on noin puoli tusinaa. Aivan kuten Kenttätielläkin, paikka ei ulkoapäin vaikuta millään tavalla laitosmaiselta kodittomien asuinpaikalta. Pihalla seisoo ikääntynyt mies, joka tervehtii Haapapuroa ja alkaa kyselemään jääkiekosta. He juttelevat kuin vanhat kaverukset sillä aikaa, kun itse tutkailen pihapiiriä.
– Sun on varmasti paljon helpompi tehdä juttua täällä kuin Kenttätiellä, kun porukka ei ole kokoajan ihan sekaisin ja aineissa.
Useampi vanhempi mies polttelee pihalla tupakkaa ja he tutkailevat uteliaan näköisenä kun kävelemme Haapapuron kanssa pihan poikki. Tuumin itsekseni, että nuoret naiset eivät varmaan ole täällä niitä tavallisimpia vierailijoita.
Siirrymme sisälle ja kävelemme yläkertaan. Täällä vartijoita tai metallinpaljastimia ei näy, mutta Timosenkodissakin on paikalla henkilökuntaa ympärivuorokautisesti.
Minut esitellään Timosenkodissa työskentelevälle Kristiina Kemppaiselle. Hän kertoo että on itse ollut töissä nuorempana myös Kenttätiellä.
– Kenttätiellä on kyllä ihan erilaista kuin täällä. Paljon levottomampaa, Kemppainen toteaa.
Kysyn, onko Timosenkodissa asukkaina naisia. Aikaisemmin on ollut, mutta tällä hetkellä ei. Kemppaisen mielestä syy on selkeä.
– Naisilla on useammin ympärillä turvaverkko johon tukeutua, kuten perhe, puoliso tai ystäviä. Asunnottomat miehet tuppaavat useammin jäämään tyhjän päälle.
Juominen johti asunnottomuuteen
Eräs Timosenkodissa asuvista miehistä on Vesa Sukanen. Hän asui ensin 14 vuotta Kenttätiellä, ennen kuin muutti Timosenkotiin.
Istumme Sukasen ja Kemppaisen kanssa asuntolarakennuksen aulassa. Ympärillämme häärää asukkaita, kaikki keski-ikäisiä miehiä. Jotkut keittelevät kahvia, osa menee suihkuun. Kaikki vilkuilevat meitä uteliaina.
– Olin ennen Oulun paakarilla paistajana, Sukanen kertoo.
– Ja olisin varmaa vieläkin jos en olis aina ollut ottamassa viinaa. Meni äitin asunnot ja kaikki, kun vähän rellestin, hän sanoo tuijottaen kämmeniään.
– Aika meni aika sumussa kun koko ajan olin päissään.
Kun kysyn Sukaselta muistaako hän miten hän päätyi Kenttätiellä, vastaus tulee nopeasti.
– No en tosiaan.
Hän ei muista erotettiinko hänet työpaikastaan vai lähtikö hän itse. Eikä oikeastaan sitäkään, miksi juominen alun perin lähti käsistä.
Kemppainen kysyy Sukaselta, saako hän kertoa miten tämä päätyi Timosenkotiin. Mies nyökkää hyväksyvästi.
– Kenttätie oli heinäkuussa kiinni, joten Vesa oli täällä kokeilujaksolla. Täällä ollessaan hän ei juonut yhtään. Kun me sitten kerrottiin kokeilujaksolla olleille, että täällä voisi olla koti teille, niin Vesa totesi että hän tulee kymmenen vuoden päästä uudestaan.
Sukanenkin hörähtää. Ilmeestäni varmaan näkee, ettei jutun pointti avaudu, joten Kemppainen avaa asiaa hieman lisää.
– Kenttätiellä Timosenkodilla on ollut sellainen maine, että tämä on niin kuin vanhainkoti. Että tänne tullaan ikään kuin kuolemaan. Koska kun joku lähtee Kenttätieltä tänne, häntä ei enää ikinä näy missään, Kemppainen kertoo huvittuneesti.
– Vesa olikin kokeilujakson jälkeen lähtenyt takaisin Kenttätielle, mutta siellä ollessaan hän oli antanut kaikki viinapullonsa ja sanonut että kaatakaa nuo pois. Minä haluan takaisin kotiin. Timosenkotiin.
Sukanen myötäilee:
– Täällä ei pahemmin morkata tai haukuta. Kenttätiellä on semmosia leuhkoja paskoja, potkii päähän ja kaikkea. Siellä ei kuulu joukkoon, jos ei ota kuppia. Pitävät erilaisena. Siellä on kaikki tyrkyttämässä, että ota ryypy, ota ota. Se on paljon vaikeampaa siellä, mutta täällä kaikki haluaa parantua.
Huomaa, ettei Sukanen kaipaa Kenttätielle. Alan ymmärtämään paremmin, miksi sinne ei haluttu ketään ulkopuolista tutustumaan. Suuri osa asukkaista ei välttämättä edes halua päästä irti päihteistä.
Sellaisessa ympäristössä on varmasti vaikeaa raitistua, vaikka motivaatiota olisikin.
Täällä ei pahemmin morkata tai haukuta. Kenttätiellä on semmosia leuhkoja paskoja, potkii päähän ja kaikkea. Siellä ei kuulu joukkoon, jos ei ota kuppia. Pitävät erilaisena. Siellä on kaikki tyrkyttämässä, että ota ryypy, ota ota. Se on paljon vaikeampaa siellä, mutta täällä kaikki haluaa parantua.
Sukasen mukaan juomisen lopettaminen Kenttätiellä olisi mahdotonta.
– Siellä viinakauppakin on ihan vieressä.
Myös syrjäisemmällä sijainnilla on varmasti osuutta siihen, repsahtaako taas juomaan. Kemppainen kertoo huvittuneena esimerkin.
– Kerran pari asukasta oli päättänyt lähteä vähän juhlimaan. Kun he olivat sitten lopulta tajunneet, miten kaukana lähin Alko on, niin olivat ajatelleet että ei jaksa lähteä sinne asti ja palanneet takaisin.
Hänen mukaansa Kenttätie on enemmän sitä varten, ettei päihdeongelmaisten kodittomien tarvitse nukkua katuojassa. Joka tapauksessa sekä työntekijöiden, että Sukasen puheista saa käsityksen, että päihteistä irtautumiseen se ei välttämättä ole oikea paikka.
Sukanen on aikoinaan joutunut sairaalaan, alkoholimyrkytyksen vuoksi.
– Oli 7,4 promillea veressä. Sanovat, että kuudesta kuolee, mutta ilmeisesti elimistö oli niin tottunut, Sukanen tuumii.
Kenttätien ja Timosenkodin ero on hänen mielestään selvä.
– Täällä elää pidempään.
