PELIHELVETTI

TEKSTI JA KUVA JOHANNA LAAKKONEN

– Se tunne on sanoinkuvaamaton, mikä siitä syntyi. Ei ollut huolia, murheita eikä surua, 34-vuotias Heidi Juutinen muistelee tunteita, joita nettikasinoissa pelaaminen tuotti.

Harmiton ajanviete muuttui nopeasti ongelmaksi, joka lopulta vei luottotiedot, kaksi vuokra-asuntoa, läheiset ja mielenterveyden. Kymmenen vuoden aikana peleihin hupeni ainakin yhden omakotitalon verran rahaa.

Juutinen arvelee riippuvuuden kehittyneen pikkuhiljaa jo nuorena. Teini-iässä hänellä oli tapana kulkea läheisten mukana bingossa. Se oli tapa viettää yhdessä aikaa.

– Lapsena meillä käytettiin alkoholia ja pelattiin avoimesti. Kyllähän se lapsuus paljon määrittää minkälainen lapsesta tulee aikuisena, mutta ei mielestäni lapsuutta voi syyttää tästä sairaudesta, hän pohtii.

Juutisen suvussa on paljon riippuvuuksia, joten hän kokee olleensa geeniperimän kautta altis riippuvuuksille.

– Olisin ihan yhtä hyvin voinut olla alkoholisti, narkomaani tai sekakäyttäjä.

Lapsuus ei naisen omien sanojensa mukaan ollut paras mahdollinen. Hän on luvannut vanhemmilleen, että ei puhu perheen menneisyydestä, mutta kertoo, että koti ei ollut kaikkein turvallisin ja vakain, vaikka perustarpeet kuten vaatteet ja ruoka aina täytettiin.

– Nykyään ymmärrän, että vanhempani tekivät parhaansa niillä eväillä ja niillä voimavaroilla, jotka heillä silloin oli.

Nettikasinomaailmaan Juutinen tutustui vuonna 2005.  Siihen aikaan elämää ohjasivat vuodenikäinen keskosvauva ja viikonlopputyöt tädin ravintolassa. Hän kertoo jääneensä peleihin koukkuun nopeasti. Ensimmäinen iso voitto toi suuren mielihyväntunteen, jonka halusi kokea uudelleen.

MUSTA MAAILMA

Pari vuotta myöhemmin sekä Juutisen täti että eno menehtyivät. Läheisten menettämisen myötä hän sukelsi nettipokerimaailman syövereihin lopullisesti. Rahapelit olivat tapa paeta surua.

Hän pelasi yöt ja aina ollessaan yksin. Riippuvuuden jatkuessa läheiset alkoivat huolestua ja ihmissuhteet kärsiä. Paras ystävä katkaisi välit ja eikä perhe osannut käsitellä riippuvuutta. He yrittivät auttaa rakastamalla, antamalla rahaa ja ruokaa, sekä viime kädessä uhkailemalla. Mikään ei kuitenkaan tehonnut. Riippuvuus teki Juutisesta tunteettoman ja itsekeskeisen.

– Kaikista ihmisitä tuli minulle mahdollistajia. Potkin huoletta pois elämästäni ne jotka eivät mahdollistaneet pelaamistani eli antaneet rahaa tai muuten auttaneet. Kahdeksan vuotta meni siinä ajatuksessa, että minä ja minun tarpeet. Eikä se minua estänyt ottamasta jonkun kolikkokupista rahaa, hän myöntää.

Silloinen mies sai tietää pelaamisongelmasta, kun ulosottomies tuli koputtamaan ovelle. Aktiivinen riippuvuus oli kestänyt tällöin noin puoli vuotta. Juutinen jätti miehensä, koska ei halunnut tämän rajoittavan pelaamista. Parin kaksi lasta jäivät asumaan äidilleen. Kulissi tavallisesta perhe-elämästä pysyi yllä muun muassa satunnaisten logistiikka-alan töiden ja lapsien avulla.

– Ihmeen lailla sain pidettyä lapset ulkona riippuvuudestani. Jotenkin sitä aina järjesti ruoan ja kaiken mitä he tarvitsivat.

Potkin huoletta pois elämästäni ne jotka eivät mahdollistaneet pelaamistani eli antaneet rahaa tai muuten auttaneet.

Kun lapset olivat isällään tai isovanhempien kanssa mökillä, Juutinen veti verhot kiinni, sulki puhelimen ja pelasi niin kauan kuin rahaa riitti. Hän saattoi olla päiväkausia nukkumatta ja syömättä.

Riippuvuuden aikana hän kärsi myös masennuksesta, paniikkihäiriöistä, päänsäryistä, ihottumasta ja vatsaongelmista. Peliriippuvuus on mielen sairaus ja Juutinen kuvaileekin riippuvuuden aikaa mustaksi maailmaksi, jolloin negatiiviset tunteet valtasivat mielen.

– Elin kahdeksan vuotta valtavassa salailussa, stressissä, pelossa ja jännityksessä.

Lopulta asiat kärjistyivät pahimmalla mahdollisella tavalla. Eräänä päivänä lapset tulivat isänsä kanssa kotiin, mutta ovi oli lukossa. He pääsivät asuntoon vasta talonmiehen aikaistua oven. Tällöin poika löysi äitinsä makaamasta vessan lattialta

– Olin ottanut siskon nimissä pikavippejä, salannut ne asiat ja kaikkea muuta. Lopulta päädyin surulliseen kuuluisaan itsemurhaan, hän kertoo rauhallisena.

– Se tilanne kuvastaa täydellisesti sitä mitä peliriippuvuus tekee mielelle. Koin, että tästä ei ole enää mitään muuta ulospääsyä. Ajattelin olevani hirveä ihminen, enkä silloin tiennyt, että se on tämä sairaus, joka oli minut sellaiseksi tehnyt. Tämä riippuvuus on aika näkymätön, kun vain pelataan yksin kotona. Sitä luuli olevansa yksin ja ainoa.

Juutinen kävi vuosien aikana useilla terapeuteilla, mutta ei saanut niistä lopullista apua parantumiseen. Taukoa pelaamisesta saattoi olla kuukausia ja parhaillaan jopa vuoden verran, mutta lopulta repsahdus tuli aina uudelleen.

– Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että olin pelaamatta vain lasten, läheisten tai soskun takia. Olin väkisin pelaamatta ja odotin vain hyvää hetkeä ja syytä alkaa jälleen pelaamaan.

APU LÖYTYI SATTUMALTA

Keväällä 2015 Juutinen odotti lasta uudelle miehelleen. Hän lähti riippuvaisille tarkoitetun Minnesota-hoidon infoon tukemaan miestään, joka on entinen alkoholisti.

– Vaikka siellä heti alusta asti puhuttiin alkoholismista, niin pystyin kääntämään kaiken aina pelaamiseen, sillä riippuvuudet etenevät tosi samalla lailla. Se herätti minut maan tasalle.

Hän hakeutui itse samaan hoitoon. Aiemmin välit katkaissut paras ystävä tuli mukaan tueksi vuosien erillään olon jälkeen. Hoidossa Juutinen ymmärsi peliriippuvuuden olevan sairaus josta voi parantua. Minnesota-hoito poikkesi kaikista aiemmista hoidoista missä hän oli käynyt.

– Se oli ihan uutta mulle. Kahdeksan vuoden aikana, vaikka mitkä terapeutit hoki, että olen peliriippuvainen ja siihen kuuluu retkahdukset. Siitä oli tullut hyvä puolustuskeino. Aina, kun mokasin, laitoin kaiken peliriippuvuuden piikkiin. Ensimmäistä kertaa Minnesota-hoidon aikana minulle selitettiin, että retkahdus ei kuulu riippuvuuteen ja toipumiseen.

Juutinen veti verhot kiinni, sulki puhelimen ja pelasi niin kauan kuin rahaa riitti. Hän saattoi olla päiväkausia nukkumatta ja syömättä.

Hoidon aloittamisen jälkeen hän ei ole enää pelannut. Viimeisen kerran hän istui nettikasinon virtuaalipöydässä maaliskuussa 2015.  Siitä on kohta kaksi vuotta. Hän käy edelleen säännöllisesti vertaistukiryhmässä hoitamassa itseään ja uskoo, että tulee tarvitsemaan tukea koko elämänsä ajan. Kuitenkin pelaaminen kummittelee mielessä enää harvoin.

– Käyhän se joskus ajatuksissa, mutta nykyään se on hyvin ohimenevää ja sen osaa käsitellä.

Toipumisen myötä suhteet perheeseen ja ystäviin ovat parantuneet. Tällä hetkellä Juutisen elämän täyttää miehen ja neljän lapsen lisäksi työ peliriippuvaisten vertaistukiryhmän ohjaajana. Logistiikka-alan tutkintonsa lisäksi hän on hakemassa päihdetyöntekijäkoulutukseen.

– Minun menneisyys kaikessa kauheudessaan on tänä päivänä voimavarani. Haluan omaa kokemusta jakamalla auttaa ja antaa vertaistukea muille riippuvaisille ja jos yksikään sen ansiosta lähtee toipumaan, niin se on iso asia.